Jos muistat vielä ala-asteesi äidinkielen tunnit, muistat ehkäpä hämärästi jotakin siitä, kun ollaan puhuttu runoista. Ehkäpä, riippuen siitä minä 
aikakautena olet koulusi käynyt, olet joutunut jopa opettelemaan runoja ulkoa, tai mahdollisesti jokin tuolloin luettu runo on vain muutoin jäänyt mieleesi. On myös hyvin mahdollista, että teidät on koulussa pistetty kirjoittamaan omia runoja ja ehkäpä luettu niitä koko luokan edessä. Muistatko, kuinka tuolloin on painotettu runon perusidean olevan riimittely? Tämä todistaa hyvin sen, kuinka nopeasti tieto muuttaakaan muotoon ja menee vanhaksi. Tämän vanhan käsityksen saa nimittäin nykyään heittää romukuoppaa monien muidenkin tuon ajan opetusten seuraksi. Riimit eivät enää nykyään ole runoa määrittävä tekijä, vaan se on jotakin aivan muuta.
Mistä tunnistaa runon?
Nykyrunosta ei välttämättä enää löydy yhden ainuttakaan riimiä. Koko runo saattaa koostua vain yhdestä sanasta, samasta sanasta toistettuna useita kertoja, yhdestä kirjaimesta asetettuna hauskaan muotoon tai muutamista yksittäisistä sanoista usealle riville asetettuna, joilla ei 
oikeastaan ole sen kummempaa tekemistä toistensa kanssa. Ollaan siis melko vierailla vesillä niille, jotka ovat vanhan koulukunnan runonikkareita ja ovat tottuneet konstruktoimaan runonsa orjallisesti riimien ympärille.
Nyt kun riimit ovat poissa pelistä, miten runo voidaan oikeastaan erottaa mistään muusta proosan alalajista? Tämä on varsin hyvä kysymys, ja tosiasia on se, että ei aina voidakaan. Toisinaan käy niin, että runoa ei välttämättä heti alkajaisiksi tunnista runoksi ilman tarkempaa tarkastelua. Mikäli asiaa kuitenkin lähdetään tarkastelemaan syvemmin, löytyy tekstistä usein jonkinlaisia viitteitä siihen, että kyseessä on kuin onkin runo.
Ensimmäinen tällainen piirre on usein joko runollinen kieli ja kuivailu tai vaihtoehtoisesti taiteellisuus. Jos löydät tekstin, jossa kuvaillaan esimerkiksi jotakin asiaa sellaisilla sanoilla, joita et ole koskaan kuullut, on kyseessä melko vahva runon tuntomerkki. Yksi runosta vihjaava seikka on usein myös se, että teksti ei ole kovin pitkä. Vaikka poikkeuksiakin tähän on, ei runo ole useinkaan pituudeltaan kovin huimaava. Lisäksi teksti on voitu jakaa useammalle riville väljillä riviväleille, jotta lukeminen olisi helpompaa.